Nyt kun on sen 4 kuukautta keskittynyt enimmäkseen töissäkäymiseen (koulu jäi keväällä toiselle sijalle), niin alkaa taas jostain löytyi rippeitä motivaatiosta opiskelun suhteen. Toivon vaan kovasti, että motivaatiota riittää vielä kouluun paluun jälkeenkin. Tai no, yliopistoon, mutta koulu se on sekin, minun mielestäni.

Kevään tenteistä tein vain yhden ja 5 tai 6 tenttiä jäi roikkumaan syksylle. Nyt olisi hirmuinen hinku suorittaa ne mahdollisimman äkkiä pois. Tietäisi sitten paremmin, että paljonko tässä vielä on opiskelua jäljellä. Aika rennolta tuo tuleva vuosi näyttää, mitä sitä nyt vähäsen suunnittelin. Ensi keväänä voisin jo alkaa suunnittelemaan pikkuhiljaa dippatyötä. En muista onko täällä ollutkaan aiemmin mitään mainintaa, mutta ohjelmistotuotannosta tuo pääaine on tällä hetkellä tulossa (47 opintoviikkoa, heh), jollen enää mieltäni muuta. Signaalinkäsittelyn puolella nimittäin oli viime keväänä muutama niin mielenkiintoinen dippatyö-aihe, että harmitti suuresti, että ne tulivat tänä vuonna, eikä ensi vuonna jolloin olisin voinut uskaltautua itsekin niitä hakemaan. Ensimmäinen olisi ollut Sibelius-akatemian kanssa tehtävä yhteistyöprojekti, jossa oli tarkoitus kai koodata jonkinlainen nuotinnus-ohjelmisto muusikoiden tarpeisiin. Minulle musiikki on aina ollut henki ja elämä, joten olisi tosiaan kiinnostanut tilaisuus päästä tekemään lopputyötä noinkin mielenkiintoisesta aiheesta. Toinen paikka olisi taas ollut Nokian kanssa tehtävä yhteistyöprojekti, tarkoituksena oli kehittää matkapuhelinten videopuhelu-sovelluksia. Ei mikään tylsä aihe tuokaan. Valitettavasti vain ei ole noita signaalinkäsittelyn kursseja vielä luettuna kuin muutama, eikä niillä tiedoilla oltaisi lähdetty vielä dippatyötä tekemään. Ja mietinnän alla on vielä sekin seikka, että kummastakos aiheesta sen pääaineen ottaisi, ohj.tuot. vai sign.käs. Mutta jos tosiaan ensi vuoden ahertaisi tosissaan, niin ehkä se siitä selkiytyy sitten.

Ainoa murhe tuntuu olevan meidän perheen rahankäyttö. Ei saatu kesän aikana säästöön niin paljon, kuin oltiin suunniteltu. Saa siis jäädä haaveeksi pöytäkoneiden päivitys ja läppäreitten osto. Tietysti olisi yksi vaihtoehto, että jatkaisin töitä syksylläkin, mutta sitten kärsii koulu (se nimittäin nähtiin jo keväällä). Ja toisekseen, haluan minä nähdä sitä puoliskoanikin välillä. Nyt kesälläkin mennään jo aika paljon ristiin, kun olen itse tehnyt paljon iltavuoroja ja viikonloppuja, ja hän on perinteisessä 7-15.30 päivätyössä. Ja oikeasti tuntuu siltä, että olisin pikkuhiljaa valmis oman alan töihinkin, joista ei kylläkään ole mitään toivoa jos ei saa ensi vuoden aikana luettua suunnilleen kaikkea sitä mitä on suunniteltu. Tänä keväänäkin hain kaikkiin mahdollisiin alan yrityksiin, yhteen haastatteluun pääsin, mutta yllättäen en edes jännittänyt tippaakaan, kun olin ihan varma, että en sinne pääse. Ja taisin heikkouksiini mainita ihan suoraan, että selkeä heikkous mulla on rutiinin puute noihin alani töihin. Mikä tietenkin oli virhe mainita, haastossahan olisi pitänyt korostaa niitä hyviä puolia. Mutta jotenkin tuli vaan semmonen olo, että en olisi kyseiseen hommaan ollut vielä valmis. Vaikka työkaverit olisivatkin olleet aika söpöjä, ja se toinen niistä olisi ihan selvästi halunnut mut sinne töihin... ;) Päätyivät ilmeisesti kuitenkin johonkin vähän kokeneeseempaan nörttiin.

Tämä tuntuu olevan nyt villitys kaikissa blogeissa, joten testasinpa itsekin oman voimaeläimeni.

Voimaeläimesi 8:llä pisteellä on Delfiini.

Voimaeläin on määritelty siten mitkä eläimen piirteet ja sinun piirteesi vastasivat lähiten toisiaan. Pistemäärä tarkoittaa miten omat piirteesi osuivat eläimen piirteisiin.

Viisi seuraavaksi voimakkainta eläintä olivat:

pst	eläin
8	Majava
7	Susi
6	Kettu
6	Karhu
5	Käärme

---

Ei varsinaisesti mikään yllätys. Delfiineihin hullaannuin muksuna, kun oltiin Särkänniemessä luokkaretkellä. Pääsin silloin delfiineitä "kouluttamaan" näytökseen, eli sain valita kaksi temppua mitä halusin delfiineiden esittävän, ja täti opetti minulle käsimerkit mitä piti sitten viittoa. Lopuksi sain ruokkia söpöläisiä kaloilla ja silitellä niitä. :)

Susiin taasen ihastuin jossain kohtaa teini-iässä. Lapsuudenkodissa on varmaan vieläkin jossain tallessa sellainen iiiiiso taide-fantasia-susi-juliste (hieno sana? :P), joka komisti huoneeni seinää pitkän aikaa. Jossain pitäisi olla myös ensimmäiseltä poikaystävältäni joululahjaksi saatu lasimöhkäle, johon on "nurjalle" puolelle tavallaan koverrettu kaksi sutta. Se on aika hieno koriste, joka ei kuitenkaan koskaan kulkeutunut mukanani Tampereelle. Johtui kai siitä, että erottiin noin kuukausi ennen tänne muuttoani... Nykyään ei kyseisen ihmisen kanssa juurikaan olla tekemisissä, vaikka mitään kaunaa ei kannetakaan (enää) puolin eikä toisin. Vaikka olisikin kiva tietää miten toisella menee ja mitä sille kuuluu, niin olisi jotenkin vaikeaa ottaa yhteyttä tai tavata tarkoituksella. Kun ei kerran pitkään aikaan olla pidetty mitään yhteyttä, niin toinen saattaisi kuvitella (aivan turhaan), että minulla olisi jotain taka-ajatuksia, eli että vanha suola olisi alannut janottamaan. Toisaalta taas kihlattunikaan ei varmaan ilosta kiljuisi, mikäli exään jotain yhteyttä ottaisin, ja mitään en kyllä häneltä ala salailemaan.

Meillä nimittäin ei nykyisen rakkaani kanssa ollut varsinaisesti mikään ihana ja ruusuinen aloitus suhteellemme, päin vastoin, lähtökohdat olivat melko paskat. Hän seurusteli silloin kun tapasimme ja ihastuimme, jätti entisen tyttönsä minun vuokseni. Olimme pari kuukautta yhdessä, mutta kesäksi jouduimme eri paikkakunnille töiden vuoksi. Ei siis ollut mikään yllätys, että erosimme jo ennen juhannusta, kun hän näki exäänsä joka päivä ("ja jokaikinen yö"?), ja minua 2-3 viikon välein. Vaikka toisin olin vannonut, palasimme kuitenkin kesän jälkeen yhteen. Aluksi en toki katsonut miehen päällekään, vaan moikkailin vain yhteisiä tuttujamme. Koska kuitenkin yhteisen kaveripiirin vuoksi oltiin usein samoissa paikoissa, jotenkin mykkäkouluni vain mureni. Tällä kertaa mies erosi entisestään kuitenkin ennen kuin palasin hänen luokseen, mutta eipä siinäkään muutamaa päivää pidempää taukoa ehditty pitää välissä. Alku oli syksyllä hankalaa, mutta vähitellen olen antanut anteeksi ja unohtanut. Nykyään olen jopa ihan aikuisten oikeesti sitä mieltä, että se mitä viime kesänä tapahtui, oli hyväksi kaikille tilanteen osapuolille. Tai ainakin niille kahdelle.. Molemmat nimittäin tietävät nyt ihan varmasti, etteivät he kuulu yhteen missään määrin. Eikä kummallakaan ihan varmasti enää ala vanha suola janottamaan. Uutena vuotena muutettiin virallisesti saman osoitteen taakse asumaan, ja kultani kosi minua juuri kun vuosi oli vaihtunut. Asiasta oli kyllä keskusteltu pari viikkoa aikaisemmin, jolloin olin sitä mieltä, että eihän meillä ole mitään kiirettä. Mutta kun hän polvillaan minua vaimokseen pyysi, niin en todellakaan halunnut kieltäytyä. Enkä missään kohtaa puolen vuoden aikana ole kyllä päätöstäni katunut. Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, niin nyt, kun luottamus on molemmin puolin niin kohdallaan kun se nyt vaan voisi olla, niin tilannetta en ikimaailmassa alkaisi sotkemaan salailemalla mitään typeryyksiä. Toivottavasti hän on yhtä fiksu kuin minä.. ;)

Jostain syystä toivon, ettei hän koskaan päädy vahingossakaan lukemaan näitä kirjoituksiani. Tai kukaan muukaan tuttu. Henkilökohtaisista asioista kun kirjoittaa, niin olisi helpompaa vuodattaa tämä kaikki täysin anonyymisti. Tai niin, olen kyllä aina ollut sellainen, että kirjoituksiani en haluaisi kenenkään näkevän. Olen siis ihan järkyttävän itsekriittinen. Esimerkiksi kelvannee vaikkapa ohjelmistotuotannon opintoihin liittyvät harkkatyöt, joita on kotona aika paljon koodailtu. Jotain asiaa yritin kysyä mieheltäni, että miten tämä ja tämä asia menee syntaksiltaan. Mieheni olisi halunnut katsoa koodiani, jota en halunnut hänelle näyttää. Kyse ei missään kohtaa ollut siitä, että laitoksella ovat hirveän tarkkoja siitä, että työt ovat henkilökohtaisia, eikä koodia saisi missään tilanteessa näyttää muille. Kysehän oli siitä, että en halunnut mieheni näkevän, jos olen tehnyt jonkin asian ihan tyhmästi/väärin. Eihän hän minulle nauraisi, ei ainakaan tosissaan, mutta silti. Minä vaan olen tällainen. Ehkäpä joskus "avaudun" tuonkin umpinaisuuteni suhteen, toivottavasti.

 

Oikeammin helleiltana töissä. Viikonloppuna oltiin mökillä ja festareilla, uitiin, saunottiin, juotiin ja grillailtiin hyvässä porukassa. Oli tooooosi kiva viikonloppu, vaikka etukäteen oli aika paljonkin stressiä kun järjestelyt alkoivat pissiä pahemman kerran, johtuen lähinnä muutaman teinitytön sooloiluluista. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kävin tarkoituksella ostamassa uudet bikinit ennen reissua, kun tiesin lämpimiä ilmoja luvatun. Omistin tosin kolmet bikinit jo entisestään, mutta olen (omasta mielestäni) muutaman kilon lihonut viime vuodesta, joten halusin tuommoisen toppi-mallisen yläosan, että pahimmat löllöt vatsasta peittyivät. Ostos oli onnistunut, vaan nytpä kärsin pahasti palaneista olkapäistä ja yläselästä. Yöllä ei tiennyt miten päin olisi ollut sängyssä, kun sattui yläselkään. Vaan eiköhän tuo tuosta äkkiä rusketukseksi muutu.

Kätenikin poltin juhlinnan tuiskeessa, nojasin nimittäin palavaan hyttyssavuun koko painollani. Kirpaisi pahemman kerran, mutta tuli tuota palovammaa sitten liotettua järvivedessä, yli kilometrin uintimatkan verran :D Eipä tainnut olla viisas teko lähteä uimaan humalapäissään aamuyöllä vastarannalle ja takaisin, mutta hengissä selvittiin, onneksi.

Töissä meinaa olla kovin hiljaista, onneksi on taas vaan kuuden tunnin päivä, niin äkkiähän tämä on lusittu. Kotona odottaa kamala kaaos, jos (kun) rakas ei ole saanut siivoiltua. Mutta kai se vaan minun täytyy käyttää torstain vapaapäivä taas kerran kämpän siivoamiseen. Etenkin kun mies kutsui ystäviään meille tulevan viikonlopun viettoon. Vähän tylsää, että ne aikovat lähteä tammerfesteilemään, kun itse olen joka ilta puolille öin töissä. Mutta ei auta valittaa, muuten tuleekin heinäkuulle niin vähän työtunteja, että palkkaa ajatellen on oikein hyvä, että saa tehdä viikonloppuisin iltavuoroja. Ja kun ei tämä homma ole fyysisesti rankkaa, henkinen puoli vaan on välillä koetuksella, kun ihmiset soittavat humalapäissään tai muuten vaan piruilevat. Jos on hiljaista niin ehtii hyvin lukea muiden ja kirjoittaa omaa blogia, ja jos on kiirettä niin kuluupahan työpäivä nopeasti. Tätäkään päivää on enää vain puolitoista tuntia jäljellä. Jess.

Olin ehtinyt vuodattaa tähän jo monta kappaletta asiaa hankalista asiakkaista, kun yhtäkkiä söhäsin väärää nappia ja hävitin kaiken kirjoitukseni. Mök. Noh, eipä tuon väliä, enää ei ketuta (paljon) ja kahden tunnin päästä työvuoro onkin jo ohi.

Oltiin viikonloppuna mökillä ja voi vain todeta, että kyllä kesä on kiva. Hyttyset ja paarmat ovat osa kesää, mutta jos minä saisin päättää, kieltäisin niiden olemassaolon lailla. Sääret ja nilkat ovat ihan täynnä kutiavia hyttysenpisto-jälkiä, ja olipa joku ehtinyt tuikkaamaan jalkapohjaankin! Melko ikävän paikan oli löytänyt. Onneksi apteekin täti tiesi mikä tähän vaivaan parhaiten tehoaa.

Kotona on ollut vähän viileähkö ilmapiiri. Mökkireissulla se alkoi, kun mies rupesi yhtäkkiä näyttämään hapanta naamaa ja tiuskimaan kaikille. Ja minähän otin itseeni, kuinkas muuten.Selvähän se on, että vika on minussa, samaten kuin olen myöskin syypää kasvihuoneilmiöön ja paikallisiin ukkoskuuroihin. Tosissaan puhuen, tiedän toki, että on hullua syyllistää itseään toisen tiuskimisista, tai siitä, että eksytään matkalla jos kuski on ainoa autossa, joka karttaa on vilkaissut. Mutta sellainen minä olen. Lapsuudesta tuo kai juontaa juurensa, usein on sellainen olo, että kaikki menee pieleen, mitä teen. Etten osaa mitään, että olen ihan tyhmä ja riittämätön. Että minusta ei ole kuin harmia kaikille. Että muut pääsisivät paljon vähemmällä ellei minua olisi.

Ilmapiiri viileni entisestään, kun mies ei ensin tullut kotiin illalla ennen kuin olin itse ehtinyt jo nukkumaan. Heräsin siinä toisen kolisteluihin, käänsin kylkeä ja koitin saada uudelleen unen päästä kiinni. Eipä tärpännyt hetkeen, ja nousin sitten ylös mennäkseni katsomaan mihin se mies jäi kun ei nukkumaan tullut. Siellä se istui tietokoneellaan, luurit päässä. Kuvittelin tuon pelaavan taas jotain peliään ja huomaavaisena minua kohtaan laittanut luurit korville, etten pelin räiskeeseen herää. Paskan marjat, aikuisviihdettähän herra siellä katseli. Luurit korvilla, etten olisi asiaa huomannut. Tai kuullakseen kaikki likaiset äänitehosteet oikein tarkasti. Yäk.

Eihän siinä mitään, katsokoot minun puolestani mitä tykkää, mutta eniten ällötti tuo, että salaa suljetun oven takana ja luurit korvilla. Ja se hirveä selittely kiinni jäätyään, että "kun Jaakko antoi leffan niin pakkohan sitä oli vähän vilkaista". Miehet aina naureskelee naisen logiikalle, mutta naisilla sentään ON logiikka. Mieti nyt tuotakin, aikuinen ihminen alkaa ensimmäisenä puolustautumaan samaan tyyliin kuin pienet lapset, että "mutku naapurin Jaakkokin..". Niin varmaan.

Noh, josko tuo sitten koittaisi "lepytellä" minua illalla, olenhan ollut huimat 6h töissä istumassa koneen äärellä... :)

 

Bloggaaminen on addiktoivaa. Ensimmäisestä postauksesta on muutama tunti ja taas piti päästä vuodattamaan sisintään bittiavaruuteen. Olen iltavuorossa, töissä on hiljaista, joten ehdin hyvin opiskelemaan CSS:n saloja. Aika paljon pitääkin palautella mieleen, koska kotisivujen päivitteleminen on jäänyt viime vuosina vähemmälle. Nuorempana oli enemmän intoa moiseen puuhaan. Ensimmäiset kotisivuni olen väkertänyt 7. luokalla noin vuonna 1997, käyttäen apunani pikkukylän kirjaston hyllystä löytämääni Petteri Järvisen teosta Internet. Jätetään lukijoiden mielikuvituksen varaan miltä 12-vuotiaan tyttölapsen notepadilla tekemät kotisivut näyttävät. Taisi olla vuosi kulunut ensimmäisistä kotisivu-kokeiluistani, kun olimme jollain messuilla, missä järjestettiin kotisivun-teko -tietoiskuja. Keski-ikä pienessä atk-luokassa oli varmaan 40:n paikkeilla, ja taisivat sedät hieman naureskellakin tietokoneista innostuneelle tyttölapselle. Eivät naureskelleet kauaa, kun olin ehtinyt muutamassa minuutissa taiteilla toimivat nettisivut, joilta löytyi muutamia erilailla muotoiltuja tekstipätkiä ja pari kuvaa. Kouluttajat olivat huuli pyöreänä kyselemässä, että "teitsä oikeesti ihan ite nää?" ja "saadaanko ottaa susta valokuva?". Sen suurempaa julkisuutta tapahtuneesta ei valitettavasti seurannut, mutta ainakin mukana olleet vanhempani pääsivät näkemään, että tyttö osasi tietokoneella tehdä jotain muutakin kuin pelata miinaharavaa. Kauaa eivät vanhemmat kuitenkaan jaksaneet ylpeillä tapahtuneella, vaan kotona jatkui valitus kasvaneista puhelinlaskuista. Puhelinlaskujen suuruus ei muuten aiheutunut mitenkään nettisivujen tekemisestä tai webissä surffaamisesta (webissä ei siihen aikaan ollut juuri mitään tyttölapsen mielestä kiinnostavaa sisältöä), vaan Mikrobitin purkissa roikkumisesta. Eipä sielläkään muuta kivaa tyttölapselle ollut, kuin reaaliaikainen chatti. Joka siis oli uutta ja ihmeellistä aikana ennen Kiss Fm:n web-chatteja.

En tiedä oliko kiinnostukseni tekniikkaa kohtaan sisäänrakennettu ominaisuus, vai syttyikö kipinä varhaisteinivuosina, kun kotiin ensimmäinen tietokone ostettiin, mutta kuitenkin päädyin lukion jälkeen tekniikkaa opiskelemaan. Tarkempi ala on vieläkin hakusessa, mutta luultavasti tuo ohjelmistotuotanto pääaineeksi jää.